Ensimmäinen postaus alkakoon muistelmilla!

"Olipa kerran pikku nyyti nyytiäinen,

hän ihan yksin asui taloaan

ja talo oli myöskin yksinäinen.

Siis kaksin kerroin yksin peloissaan

hän sytytteli yöllä lamppujaan

ja ryömi peiton alle vinkumaan

kun kuului hemuleitten tassuttelu tiellä

ja mörkö huusi pitkään pimeässä siellä."

Varhaisimpiin lukukokemuksiini kuuluu ehdottomasti (edelleenkin rakas ja yksi lemppareista!) Tove Janssonin Kuka lohduttaisi Nyytiä?(1960. Suomentanut: Kirsi Kunnas)

Nyyti kohtaa kulkiessaan yksinäisillä vuorilla ja muualla monia kummia hahmoja, joista pelottavin on, kukas muukaan kuin itse suuri ja synkkä mörkö.

Tätä kirjaa ei kannata jättää väliin, sillä Nyyti kuljettaa meidät sinne, missä jokainen meistä käy yhä uudelleen elämänsä aikana, yksinäisyys, oman paikan hakeminen, yhteenkuuluvuuden tunne, oma itsetuntemus ja suurin kaikista, rakkaus.

Ja Tuittu ruusut sai ja kirjeen luki.
Nimenkin hän tarkkaan tavasi.
Ah, posken punaruusut häntä puki
ja Nyytille hän sylin avasi.
Ja kuiskas: unohda jo mennyt kamaluus.
On edessämme kaikki kauneus ja ihanuus.
On meri, jota nähnyt en mä milloinkaan
ja kauniit näkinkengät, joita poimitaan.

He lähtivätkin heti matkaan Vilijaanan myötä
ja kaikki homssut hurrasivat heille pitkin yötä.
Nyt juhlavalot valaisevat meren mustaa selkää.
Nyt lohdutamme toisiamme, emme koskaan pelkää!